Ystävättäreni tuli kaupungista viime sunnuntaina pöndekävelylle.

"Ainiin, pitää ottaa mukaan kello."

"Miulla on kaks kelloo, toinen ranteessa ja toinen kännykässä."

"Eikun karhukello."

"Mitäääh! Onks täällä karhuja?"

Männä syksynä hankin oikean karhukellon. Sen saa näemmä vaimennettua magneetilla.

Joulun alla ostin käsityöpuodista kauniisti ja toivottavasti kauas soivan valetun vaskikellon. Pikkuset, ystävän lähettämät, pääsevät myös käyttöön.

Karhuista ei ole tälle keväälle näköhavaintoja, lohduttelin ystävääni.

Sunnuntainen kävelyreissu meni hyvässä järjestyksessä kälkättäessä ja kellon kilistessä iloisesti. Ei näkynyt nallukoita, eikä kuulunut murinoita pusikoista. Joutsenet olivat iloksemme palanneet.

Hälytyyyyyys! Epämääräistä liikehdintää oikealla....

...eikun vasemmalla!

 

Tänään kotiin tultuani naapuri soitti ja pyysi ottamaan kameran mukaan.

Jetikö? Hirmuinen lumimies?

Naapurin kanssa kesällä 2009 näkemämme nallukan jäljet olivat pilipali Pallen jälkiä näihin verrattuina.

Jäljet olivat melkoisen tuoreet. Naapuri havaitsi ne suunnitellessaan perunan laittoa.

Riistaihminen oli puhelimitse kertonut jälkien olevan mahdollisesti 200 kiloisen uroskarhun. Huaaaaaa!

Aikamoinen Jörgen on tuosta pyyhkäissyt.

Talot ovat n. 200 m päässä karhun jäljistä ja hevostila hieman lähempänä...

Yhtään en halua kiihkoilla asian kanssa, mutta ei ole halua törmätä parisataa kiloiseen naaraskarhua kaipaavaan metsän turilaaseen.

Oikein ei osaa suhtautua asiaan, luottaakko vielä karhukelloihin vai ajattelevatko kellon kilinän ruokakelloksi? Pelottavan läheltä Jörgen on kuitenkin hevostilaa mennyt. Varoitus kyläläisille on annettu.

Viime syksyiset emo ja poikaset lienevät maisemissä myös.