Illalla olikin jo niin nälkä, että täytyi ryhtyä sämpylän paistoon.

Kun yrittää oikaista, tulee mutkia matkaan.

Siispä.

  • Kuivahiiva esille. Sekoitin sen lämpimään veteen ohjeen mukaisesti.
  • Siihen jauhoja, pikkuinen ripaus sokeria ja suolaa.

Sitten muistin, että sämpylätaikinaanhan voi laittaa

  • kaurapuuroa, siis aamullinen jämä sekin sekaan.
  • Muutama minuutti muuta touhua ja sen päälle ihmettelyä, miksi taikina ei nouse.
  • Sekaan toinen pussi kuivahiivaa ja
  • vähän lisää jauhoja, aika löysää oli taikina. Aijoo, ja
  • vielä sekaan hieman siemensekoitusta. Tulee vähän rouheampaa.

Mietin, miksi ihmeessä sitä taikinaa ylipäänsä pitäisi kohottaa joka välissä.

Siis taikina pellille, kylä se siellä uunissa nousee!

Tässä vaiheessa hoksasin laittaa sämpylätaikinaa muffinsivuokiin, etteivät leviä niin pahasti.

 

Ensimmäinen satsi uunista ulos ja laktoositonta voita pumppernikkelin näköisten sämpylänlämisköiden päälle.

Hmmm. Varmasti herrrrkullista!

Vaan järkytyksen paikka! Ne olivat päältä kypsiä ja sisältä liisteriä.

Helposti en anna periksi, en nytkään.

Tehdään sitten korppuja. Ja mitä ne silloin aikoinaan talouskoulussa neuvoivat, että korput tehdään 50 asteisessa uunissa.

Muitten sekaan vaan 225 asteiseen kiertoilmauuniin. Tulevatpahan nopeamminkin, eikä tartte tehdä turhia liikkeitä.

Jaa. Tällä konstilla reunat paloivat ja keskeltä ne olivat edelleen raakoja.

Mies nauroi keittiöön mentyään katketakseen:
Onks noi sun sämpylöitä? Miks et sää tee tavallisia sämpylöitä? Onks noi jotain sun kokeiluja? 
 
 
Pinta oli kuin hannatädin pipareissa. Onneksi noista "korpuista" saattoi syödä keskustan.
Lattialta löysin yhden paahtuneen auringonkukan siemenen ja sanoin miehelle, syö toi.
"Enkä syö. Se on koppakuoriainen."
 
Kauheen ranttu.
 
Tänään kauppaan.
 
leipomisen riemua muillekin
toivottaa ampiine
ja liitelee taas kohti uusia kokeiluita