Eilen toivoin, ettei Pikkis vielä huomaisi niille kasvatettuja heiniä. Ne olivat yhdessä yössä kasvaneet syömäkuntoisiksi.

Voiko mikään kasvaa noin nopeasti? Tänä aamuna jo toivoin, että Pikkis hoksaisi kissanheinät ja pääsisi tuoreen "ruuan" ääreen. Ja kyllähän se kekkasi.

Pikkarainen, joka on kissan oikea nimi, annettu syntymäkodissaan, on varsin perso kaikenlaisille kasveille. Sekä paistijauhelihalle, mikä tuli todettua.  Yhdessä vaiheessa epäiltiin sitä hörhöksi, sillä se oli jotenkin silmät vinkurallaan ja  "koomassa" syötyään kasveja. Lisäksi se on kauhean laiha, verrattuna muihin karvapalloihimme. Ranttuilee ruuan kanssa.

Mutta auta armias. Näihin sillä on ollut pitelemätön himo. Rönsylilja. Onneksi kukka on korkealla seinällä. Kaikki, minkä vain yltää, se syö. Tarkistin asian ja kukan pitäisi olla myrkytön.

Saimme mahtavan asparaguksen, hienohelman ja myös sen uudet rönsyt ovat olleet  Pikkiksen makuun.

Jos toinen tykkää kasviksista, niin niitä pitää olla tarjolla. Kissanheinän kasvatus on näköjään helppoa ja nopeaa hommaa.

"Minulleko kaikki?"

" Ja sit läks! Jamiii!"

"Nyt iso haukkaisu...

...namis, namis...

....aaaah!"

"Noita chilipaprikoita ei kannata syödä. Kaveri kertoi."

"Oh hoh...

... hyi olkoon!"

"Tulistaaaaa!"