Aina, jos kamera jää matkasta, riittäisi kuvattavaa.

Koiran kanssa lähdettiin lenkille ja vakimaisemissa rannassa näkyi kuhinaa.

Silmälasit huurussa, tuhannen loikkaa hakemaan kameraa. Onneksi vesiäiset eivät olleet kadonneet sillä aikaa.

Mikä siellä kuhajaa ja mylleksii? Laiturin ja rannan välissä?

Ne pyörivät hurjana, paksuna massana. Kyljet senkun välkehtivät.

Isoimmat mellastivat rannemmassa ja säikähtäessään parvi hirmuisella kohinalla piiloutui laiturin alle. Siitä kuului kunnon ääni.

Läviköllä kauhaisu.

Piti asiantuntijalta kysyä lajiketta. Salakoita, ja sen näkee kuulemma selvästi. Mutta mistä, en muista, koska olin niin tohkeissani. Kalat pääsivät lävikössä käväistyään takaisin veteen kuhisemaan.

Pienemmät yksilöt kuhisivat enempi järvellä päin, siis huomattavasti alttiimmalla paikalla joutuakseen vesilintujen evääksi. Nämä olivat niin pieniä, etteivät olisi ehkä lävikössä kestäneet.

Tänään, ehkä, kalalle. Verkoille.