Eilen yritin. Tulos: kaksi talitinttiä ja harakka.

Tänään on ollut huisketta koko päivän ja klo 13.15 - 14.15 suoranaista tungosta ilmatilassa.

Mietin, millä äärimmäisellä saisi laskettua keltasirkut koivusta, seassa kun oli pikkuvarpusia ja viherpeippoja.

Kuvasin jokaisen linnun täyttämän oksan, suurensin kuvia näytöllä - ja laskin. Keltasirkut kamuineen viettivät käytännössä koko päivän koivun oksilla. Pikkuvarpuset ja viherpeipot sentään tipauttivat itsensä välillä syömään.

Linnut rakastavat puita ja talviruokintaa. Eilen oli tarjolla ainoastaan auringonkukan siemeniä. Illemmalla vein talikyörän ja -palloja. Eilen piti ostaa pikkuisen pähkinöitä, ehkä pääsemme näkemään oravan. Lisäksi keltasirkkuja ajatellen, mukaan lähti siemensekoitus, jossa on jotain viljaa. Kohta käyn täydentämässä ruokintapaikan pömitsää.

Keltasirkkuja ja pikkuvarpusia on ehdottomasti eniten. Kahdet lähinaapurit syöttävät lintuja. Lähistöllä on hevostila, mikä selittänee keltasirkkujen paljouden.

Seuraavaksi eniten on viherpeippoja.

Ikkunan läpi otetut kuvat ovat säädyttömän huonoja. Muualla paistoi kauniisti aurinko. Lintulauta on pohjoispuolella, talon varjo lankeaa pahimmoilleen sen päälle. Pitänee siirtää syöttöpaikka auringon puolelle. Ja pestä ikkunat : )

Pallopuussa, linnunlaulupuussa eli terijoen salavassa, vasemmalla, asuu huikean kauniisti sydäntalvella laulava porukka, pikkuvarpuset.

Pikkuvarpuset päät kallellaan. Muu porukka siirtyi pallopuun sisälle piiloon.

Tali- ja sinitiaiset ovat äärimmäisen vauhdikkaita...

...lintulaudalla, maassa ja talikyörällä herkuttelevia vierailijoita.

Juuri kun olin lopettamassa pihabongarointia, lehahti paikalle tämä!

Ystävämme mustarastas! Kuinka se ei ole lähtenyt etelän lämpöön?

Näist mie piän!

Yhteensä tunnin aikana näkyi 9 eri lintulajia, parit harakat naapurin laudalla, närhen ylilento ja tikka-nakutin kävi hetken aikaa paukuttamassa talikyörää.

Taivas peittyy pilviharsoon, alkaa pimetä. Silti lintulaudalla ja talipallukoilla käy vielä täysi kuhina.

Näkisipä tänä vuonna pulmusia : )

Hiekkasärkkä on juuri ja juuri pinnan alla kuvan keskellä, se on melkein koko kuvan levyinen. Hiekkasärkkä "tipahtaa" rajusti sivuiltaan ja päästään. Lapsena ja nuorena siellä tuli käytyä veneellä keräämässä kiviä taskut täyteen. Nyt olisi mukava käydä kokeneemman kaverin kanssa snorkkeloimassa ja katsomassa kuinka rajusti särkkä raunoiltaan syvenee. Silloin se tuntui ääripelottavalta, syvälle ei edes uskaltanut katsoa.

Ennen särkän päässä oli käpäinen risu varoituksena veneilijöille. Nyt siinä on kunnon merkki, joka näkyy kuvassa heikosti. Vaan kuinkahan moni on siihen veneellään täräyttänyt?

Ja kuinka on mahdollista, että särkkä on vieläkin siinä? Etteivät aallot ole huuhtoneet sitä olemattomiin?

Outoa.

Kuva on pienen matkan päässä hiekkasärkältä. Kummassakin paikassa on pohjan täydeltä toinen toistaan kauniimman värisiä kiviä.

Hiekkasärkällä saattoi viettää päivän kepoisesti. Sieltä löytyi valkoisia, läpikuultavia, vihertäviä, mustia ja oransseja aarteita.

Vaan, voi surkeuden määrää! Kivien kuivuttua ne näyttivät kaikki samanlaisilta. Hehkuvan kauniit värit ja aarteista aartehimmat muuttuivat harmaiksi, tylsiksi peruskiviksi, joita joka paikka on turvoksissa.

Vaan konstit on monet. Vanhemmiltani oli jäänyt parkettilakkaa remontista yli. Yhden kauniin kesäpäivän päätteeksi kaikki kerätyt kivet loistivat jälleen riemukkaissa väreissä, aivan kuten ne hiekkasärkällä pinnan alla tekivät. Jota kivikärpänen on purrut, tietää mitä tarkoitan, kun värittömän kiven saa hehkumaan väreissä. Sielussa soi ilo : )

Nyt 40 vuotta myöhemmin tiedän muitakin konsteja kiven värien hehkun säilyttämiseksi. Ja sen, että kiveä sulakkeen kylkeen hinkkaamalla voi kivestä päätellä jotain. Ehkä : )

Muinaisella kiviretkellä jossain Pohjois-Suomessa. Kuvassa opettajan lapikkaat tai säpikkäät : )

Kiersimme pohjoisen jängyillä ja  ilmeisesti jonkin sortin koekaivauksella. Opettajamme oli kysynyt luvat ja lupa oli kerätä, näin muistelisin, sen minkä jaksaa kantaa. Kolme tai useampi repullinen kiviä sai kurssikaverin Saabista jouset vinkumaan.

Kyseisessä paikassa saattoi löytää aventuriinikvartsiittia osittain maan sisälle hautautuneena. Toinen vaihtoehto oli kerätä murikoita louhokselta, jossa oli tehty räjäytys/räjäytyksiä.

Kivi on tullut taas ajankohtaiseksi  työn kautta. Kivi on kulkenut elämässä mukana aina. Nyt pääsee taas penkaamaan asioita aivolokeroista ja valokuvakansioista ja tuomaan tietoa käytettäväksi tähän päivään.

En mie mitää räjäytettyjä kiviä halua, haluan tämän! Mukana kivi on kulkenut kaikki nämä vuodet.

Onneksi en ole mennyt sahailemaan sitä päreiksi. Oma muotokieli on vuosien varrella muuttunut jonkin verran.

Pikkuisen oli haastava tapaus. Kivi laajeni alaspäin. Sitä ei voinut tietää. Maan pinnalla siitä näkyi sen verran, että sitä saattoi nylkyttää edestakaisin. Luulen, vaikka en sitä muistakaan, että joku ryhmämme miespuolisista jäsenistä loppujen lopuksi tämän maasta kaivoi. Käspelillä, voimalla. Ei ollut lapioita mukana. Opettajalla oli kivileka.

Maan päällä näkyvä osa kivestä on rapautunut tai sammaloitunut ruskehtavaksi. Siitä ei voisi päätellä kiven olevan kauniin vihreä. Kiven rakenne on kuin tiivistynyttä hiekkaa.

Jos joskus olen tästä jotain tehnyt, en muista mitä. Todennäköisesti jotain jollekin kaverille, jota ei ole tullut valokuvattua.

Posion aventuriinikvartsiittitutkimus v.1990

Linkin kautta löytyy kattavasti tietoa ko kivestä.

Olen hämmästynyt, koska kaunista kiveä ei näy käytetyn rakentamisessa tai muissa suuremmissa kohteissa. Vuonna 1990 tehdyssä esitutkimuksessa selviää miksi. Kivi on epätasalaatuista, eheys ei riitä,  siinä esiintyy rakoilua, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy.

Kivi on kauniin väristä, sen eheys ja kovuus riittävät korukivikäyttöön oikein hyvin.

Timanttiterällä sahattu pinta kostutettuna. Kuvittelin vihreän värin näkyvän paremmin. Ei oikein toimi. Kuvassa voi kuitenkin nähdä käsittelemättömän ja sahapinnan välisen eron. Jokin aivan tylsimyskiveltä näyttävä saattaa halkaistuna olla oikia aarre.

Pohjoisen kiveä ja paikallista. Pikkuinen pallukka löytyi metsätietä, jossa vesi on sen ilmeisesti pyörittänyt  vuosien aikana muotoonsa.

Kotkan Sapokan kivikotkat

Täällä on varmasti myös jotain aventuriinikvartsista: Juuan kivikylä Siis paikan päällä. Näyttää putiikki olevan talvikaudet kiinni. Mielenkiinnolla odotan ensikesän näyttelytiedotetta.

Myös Heurakan pihalla joskus ammoisina aikoina oli kivipuisto, jossa saattoi tutustua eri kivilajeihin.

Jk. Jaahas. Siellä näytti vieläkin olevan, linkki, olkaatten hyvät:

Heureka, kivipuisto

juttu kivistä.

Rapakivi

Koostuu useista eri mineraaleista. Sitä esiintyy mm. Kaakkois-Suomessa ja se on aikanaan valittu Kymenlaakson maakuntakiveksi.

Meijän maakuntakivihän on kavereitten kesken speku, spektroliitti eli labradoriitti eli yhen sortin maasälpä. Aika nätti sellainen. Siitä ehkä joskus.

Matkatessamme Kouvolaan päin ihastelin aina metsässä tai hakkuuaukeilla näkyviä rapautuvia kiehtovan näköisiä kivimöhkäleitä. Vannoin mielessäni, että vielä tulee aika, jolloin pääsen tutkimaan kiviä lähempää.

Nyt sitä voi tehdä vaikka joka päivä : )

Ihan ensi töikseen piti opettaa koira kiipeämään kivikumpareiden tai -lohkareiden päälle. Ilman vertailukohtaa kuvissa kivien tai nyppylöiden koosta ei saisi minkäänlaista käsitystä.

Heitin Bellalle keppiä ja sehän haki niitä innoissaan. Nyt koira osaa jo kiivetä jokaikiselle kivelle ja nyppylälle, pyytämättä. Toiminto on sille automaatio.

Muutettuamme tänne, lähdimme kävelylle ja löysimme sammaloituneet kivikasat.  Niitä on ympäriinsä. Uumoilimme niiden olevan kivenhakkuusta jäänyttä sälää. Luulimme täällä olleen kiviteollisuutta.

Kyläläiset opastivat, ne ovat raparyöppäitä.

Yllä rapautunuttta rapakiveä, moroa.

Raparyöpäs, jonka päällä kasvaa mänty.

Kuusien valloittama raparyöpäs. Näkyykö siellä nallukan kolo?

Rapakiviä on monenlaisia. Useasti ne ovat jo täysin sammaleiden ja muun kasvillisuuden alla.

Miksi toiset rapautuu ja toiset ei?

Tähän en ole löytänyt vielä vastausta. Muistanko oikein, että jossain oli mainittu jotain kiven happamuudesta?

Kuvatessani näitä tuli myös mieleen, voiko ilmansuunnalla olla väliä?

Toisaaltaan, osa kivistä on eheinä lohkareina ja osa läpeensä rapautuneina, ilmansuunnasta riippumatta.

Kalimaasälpärakeet eli ovoidit...

näkyvät hallisevina pylpyröinä.

Hyvin kehittyneestä kivestä käytetään nimitystä viborgiitti.

Hyvin kehittyneessä kivessä näkyvät ovoideja ympäröivät plagioklaasikehät selkeinä.

Punertavasävyisessä rapakivessä plagioklaasikehät ovat jostain syystä kuluneet/syöpyneet pois ja maasälpäympyrät olivat hauskasti koholla.

Rapakivigraniitteja on eri värisiä ja niiden kauppanimet voivat olla esim. Baltic Brown tai Baltic Green.

 Kasa, jonka päällä kasvaa samalta ja vaapukoita.

Maankohoumat, joiden sisus on rapautunutta kiveä, moroa. Ne voivat olla jonoissa.

Hakkuulta ne on helppo havaita, toki metsästäkin, mutta siellä ne ovat täysin sammaloituneita ja puiden peittämiä.

Ihanaa! Vihdoin kivi, joka haisee paskalle!

Koira näytti olevan yhtä hämmästynyt jonkun elukan situista, mitä itsekin. Koira ilahtuneen hämmästynyt. Useimmille kummuille joku oli käynyt kakkimassa. Bella innostuu suunnattomasti, jos vain jostain löytyy sontaa tai mädänneitä sieniä.

Voihan se tuokin olla syy sen innokkuudelle kiivetä kaikille nyppylöille. Sain myöhemmin kuulla, että kettuveijarit sittuvat korkeille paikoille.

Ihanaa! Välillä pääsee viilentelemään.

Tienpientareella, morossa, kasvaa ensimmäisenä leskenlehdet.

Ja vanhat hevosenkengät.

Moroa ja kumia.

Luomusepelimö.

Täällä tunnutaan käytettävän raparyöppäitä tienparannukseen ja muihin paikkoihin sepelin korvikkeena. Vaan kyllä noita ryöppäitä näyttää riittävän.

Täällä käymme usein ja niin käyvät kuuleman mukaan muutkin. Maaginen paikka.

Viime viikolla kysyin poterosta, kuka sen on kaivanut. Se on kuuleman mukaan ollut siinä aina, luonto on kolosen kaivanut.

Juj, nyt  vähän istahdan. Hirmuisen rankkaa kiipeilla kaikkien kivien ja kumpareiden päälle.

Ja kivistähän voi tehdä - vaikka mitä.

Lisätietoa esimerkiksi löytyy tuolta:

Pikkis osaa ottaa rennosti.

Reppana simahti pöydän ääreen, kuin pienet lapset konsanaan.

valveutuneet kyläläiset ja Yle Areena!

Kahdelta eri suunnalta sain ilmoituksen radiosta tulevasta vedenalais -ohjelmasta.

Sattuneista syistä en voinut kuunnella sitä keskiviikkoiltana. Onneksi se on kuunneltavissa Yle Areenalta: 

Luonto-Suomen vedenalaisilta 30.11.2011

Ehdin hieman kuunnella alkua, kuulosti lupaavalta. Miehet siinä kehuivat kotimaisia vesiä hyviksi sukellus- ja snorkkelointipaikoiksi. Kuulosti mukavalta, kun mies kehui snorkkelointia. Vaikka hän sukeltaa, niin parhaimmat apajat lähioloissa luonnon tarkkailuun löytyvät matalista vesistä.

Radio-ohjelma kestää melkein kaksi tuntia. Ah, pitää oikein varautua nautiskelemaan kuulemastaan.

Hieman on vastuketta ollut oman harrastuksen kanssa.

Liekkö tullut liikaa harrastettua metsissä vaeltelua, kun meinaa paikat kipeytyä. Nyt huilaillaan ja kerätään voimia.

Kuvat ovat kesältä 2010, jolloin kamera vielä toimi. Ärsyttää hajonnut kamera niin paljon, etten vieläkään ole saanut lähetetyksi sitä maahantuojalle. Ensi kesänä on oltava jonkinlainen värkki kunnossa, niin saa taas nauttia kuvaamisen riemusta alla mainingin.

Uteliaat.

Huisketta.

Lähivesiltä. Vesi on aivan ruskeaa, mutta matalassa saa aivan hyvin kuvattua simpukoita.

Herkkiksiä.

Ulkona on mieltä ylentävä joulukuinen sää: vettä tulee kuin aisaa. Vaan ei tunnu missään. Antaa tulla vain. Mieli on kesässä, vedenalaisessa maailmassa ja sen kauneudessa.

Talvi aikaa varustautua kevään ja kesän koitoksia varten. Kaikki vinkit uuden kameran hankkimista varten otetaan kiitollisuudella vastaan.

Pussi vai pokkari? Pokkari, lupauksista huolimatta ei kestänyt.

Hieman korjausta ja lisäystä eiliseen. Aika näemmä rientää, sillä edellisen kerran murikoita tongittiin maasta keväällä 2010.

Makoisia muhkuroita 2010

Siis toissa keväänä tuli kaivettua edellä mainittuja murikoita maasta lumien lähdettyä. Nyt tehtiin toisin päin. Jos ensi viikolla pukkaa lunta, niin nyt oli viimeinen hetki pelastaa myyriläisten hampaista satoa. Tuholaiset olivat jo aloittaneet syöntiurakkansa. Osa mukuloista oli jo purtu. Edellisellä kerralla eivät meille kovin paljoa olleet hennonneet jättää, ketkulat.

Maa-artisokka on perin miellyttävä tuttavuus. Kova leviämään, joten kannattaa tarkkaan miettiä sen paikka. Karppaajat eivät ehkä tästä mukulakasvista tykkää, sillä se sisältää paljon hirvittäviä hiilareita. Maku on pehmeä ja mitä miellyttävin, hieman makea. Kaikki eivät kuitenkaan perusta tästä herkusta, se jakaa mielipiteitä.

Mausteena kirveli.

Purkiin mahtuu kaksi hyvän kokoista kirvelinippua. Osa kuivatetuista lehdistä on murusteltu pienen pieneksi silpuksi. Maustetta riittänee meille tästä pitkäksi aikaa.

Maa-artisokkakeitto:

• maa-artisokkaa
  
• 1 kasvisliemikuutio
  
• 2 dl vettä
  
• 2 dl kuohukermaa
  
• valkopippuria
  
• muskottikukkaa
  
• kirveliä
  
• voita

Sain kaksi kassillista ruttanoita, ei vaan juureksia laitettavaksi, pienen ja ison muovikassillinen. Hirmuisen hauska niitä on kaivaa maasta. Kuin perunoita kaivelisi.

Pienempi muovikassillinen työn alla.

Puhdistus- ja keittelyurakka alkoi eilen ja tänään on jatkunut. Onneksi sain annettua osan pois. Osa odottaa vielä harjaamista, keittämistä ja kuorimista. Huh. Osan jätimme vielä maahan. Mielenkiintoista keväällä nähdä, mitä on jäljellä.

Pelin henki on seuraava:

Murikat kannattaa harjata juuresharjalla puhtaaksi.

Juurekset on hyvä jakaa koon mukaan ja keittää isot ja pienet erikseen.

Pienemmät...

...isommat ja epätasaisemmat. Kuvasta ei ehkä eroa näe, mutta näin kuitenkin on.

Odottavat...

Keitetään suolavedessä. Aikaa on paha määrittää, kypsyyttä on kokeiltava ja kypsymistä tarkkailtava. Ehkä 10 min?

Vaahto on hyvä kuoria keittovedestä pois, sitä tulee jonkin verran.

Ensin keitin ne liian pehmeiksi ja niitä oli tosi ilkeä kuoria kuumana. Tänään tein huomion. Kun ne olivat kypsiä, alkoivat  ne nousta pintaan. Kuoriminen alkaa heti, kuumana.

Kuorittu kasa möyhennetään tehosekoittimella, sekaan vettä, kerma, liemikuutio ja mausteet. Lopuksi nokare tai nokareita voita antamaan makua. Keitetään pikkuisen varoen polttamasta pohjaan. Tarjoillaan herkkusuille ; )

Kuvia keitosta tulee, ehkä. Kaksi satsia on jo tehty, mutta niin on ollut nopeita herkuttelijoita, ettei kuvata ole ehtinyt.

syksy.  Vaan eipä haittaa. Toiveissa olisi ehtiä vielä suppismetsälle. Saattaapa tuo jäädä haaveeksi, sillä ensi viikoksi on luvattu jo kylymää. Mahtaisiko jo lunta tulla? Onko Rilli-kissa tai muut sääenteilijät luvanneet sellaista?

Kuvat Pohjois-Karjalasta, lokakuun viimeisiltä päiviltä. Onko moista ennen nähty? 

Pallukat pelloilla ovat aina viehättäneet, "dinosauruksen munat". Pellot märkinä, ei edes jäänriitettä mailla halmeilla.

Myös vanhat ladot viehättävät silmää, monet säät ja tuulet nähneet. Tuonkin peltikatto rämisi tuulessa ja jotenkin kallellaan oli koko laitos. Tuli mieleen pikkupossujen talo. Jos olisi tuuli hieman enemmän puhkunut ja puhaltanut, olisi koko laitos ollut ehkä kyljellään.

Kuvasin muka vuodenaikaan nähden harvinaisen napakoita apilan kasvuja,

...mutta ne ovatkin herneitä!  Ihan vesi herahti kielelle. Voiko pallukoiden sisällä olla herneitä?

"Sorsa"lauma nauttimassa herneitä. Kovasti ja innokkaana ne dyykkasivat pellolla.

Myöhäinen kukka tienpientareella, kesän muisto.

Ai, että mie tykkään kivestä. Se ei pilaannu, vaikka makaisi muutaman vuosikymmenen odottamassa työstöä. Kivessä ei ole parasta ennen päiväystä.

Piti kokeilla, vieläkö onnistuu hiuminen. Nyt kun siihen on vihdoin taas mahdollisuus. Työkaveri antoi pikkuisia alumiinisia kakkumuotteja tuunattavaksi.

Teimme vuosikymmeniä sitten ankaran kivenhakumatkan pohjoiseen. Rovaniemeltä lähdettiin, jossain kairassa pyörittiin ja kotiin tuomisina auton takajouset pohjassa takakontti täynnä jaspista, kromimarmoria ja aventuriinikvartsiittia. Lupa kivien keräämiselle tietenkin oli. Kiven keruu ei kuulu jokamiehen, eikä edes naisen oikeuksiin.

Kromimarmoria ja cupcake-vuoka, voisiko sanoa?

Kivi jätetty mattapintaiseksi. Tulihan noita aikoinaan kiilloteltuakin. Ystävälle tein kiillotetun kiven, josta myöhemmin lisää. Jahka etanana saan joskus tehtyä sen koruksi asti.

siitä mukava paikka, että siellä ihminen pääsee rentoutumaan ja ikään kuin irti arjesta.

vaikka ei verkkoja nähtykään, saatiin kolme laatikollista kalaa.

Yhdessä lodjussa n. 12 kg kiilukylkiä.

Näitä riitti useampaan huusholliin ja omiksi tarpeiksi putsaamista parille illalle. Siitä kiitos miehelle, jolta fileointi käy jo kuin luomisen työ. Saaliista iso kiitos pyytäjille ja kalojen päästelijöille. Siikoja olivat pyytämässä, mutta verkot olivat tärähtäneet yhtenä yönä täyteen punasilmä-hopeakylkiä ja kunnollisen kokoisia vielä.

Särki, Rutilus rutilus, on mainettaan parempi ruokakala. Netistä löytyy ruuanlaitto-ohjeita pilvin pimein.

Kalat suomustetaan ja fileoidaan. Nahka kannattaa jättää, se antaa makua, näin  kerrottiin.

Pääsin vihdoin pyörittämään vanhaa myllyä. Pari kertaa myllytetyt fileet näyttivät sopivilta koostumukseltaan. Herkullisen näköistä se ei ollut.

Kalapihviohje, kalojen päästelijän mukaan:

• särkimujua, melko paljon
• 3-4 kananmunaa
• reilu hyppysellinen jauhettua valkopippuria
• puolikas sipuli pieniksi paloiksi pilkottuna
• 2 tl suolaa
• 2 dl kuohukermaa
• korppujauhoja
• voita paistamiseen

Kalataikinasta muotoillaan pihvejä, jotka leivitetään.

Kannattaa tehdä koepaistos ja tarkistaa, että maut ovat kohdallaan.

Paistetaan voissa kullanruskeiksi ja nautitaan perunamuussin kera.

Piffejä riitti pakasteeseen asti ja ovat maultaan parempaa, mitä arvata saattaa. Pesee kalapuikot 6-0. Eikä ole lisäaineita, nimittäin.

Meille sanottiin, että kaivakaa kalat vaikka maahan, jos ette jaksa putsata. Ei saatettu laittaa maanparannusaineeksi tuollaisia herkkupötkäleitä.

maisemaa.

Aina, jos kamera jää matkasta, riittäisi kuvattavaa.

Koiran kanssa lähdettiin lenkille ja vakimaisemissa rannassa näkyi kuhinaa.

Silmälasit huurussa, tuhannen loikkaa hakemaan kameraa. Onneksi vesiäiset eivät olleet kadonneet sillä aikaa.

Mikä siellä kuhajaa ja mylleksii? Laiturin ja rannan välissä?

Ne pyörivät hurjana, paksuna massana. Kyljet senkun välkehtivät.

Isoimmat mellastivat rannemmassa ja säikähtäessään parvi hirmuisella kohinalla piiloutui laiturin alle. Siitä kuului kunnon ääni.

Läviköllä kauhaisu.

Piti asiantuntijalta kysyä lajiketta. Salakoita, ja sen näkee kuulemma selvästi. Mutta mistä, en muista, koska olin niin tohkeissani. Kalat pääsivät lävikössä käväistyään takaisin veteen kuhisemaan.

Pienemmät yksilöt kuhisivat enempi järvellä päin, siis huomattavasti alttiimmalla paikalla joutuakseen vesilintujen evääksi. Nämä olivat niin pieniä, etteivät olisi ehkä lävikössä kestäneet.

Tänään, ehkä, kalalle. Verkoille.

Ai, että. Sain kuin sainkin ihmiskaverin tutkimaan kanssani "aarniometsän" syvyyksiä. Koiran kanssa kaksistaan ei olisi niin syvälle tuntemattomiin metsiin uskallettu mennä. Nytkin koira teki kerran tenän. Se haistoi jotain, mitä me emme nähneet. Kovensimme kälkätyksen volyymiä: pois alta risut ja männyn kävyt! Ja taas mentiin.

Hieman olimme kahden vaiheilla, lähteäkö vaiko eikö. Maisema näytti uhkaavalta. Tulisiko vettä taivaan täydeltä?

Syksy tuoksuu miellyttävän kirpeälle. Oikein voimakkaana se tuntuu, kun lepät pudottavat lehtensä vihreinä maahan ja veteen.

Sekaan vain. Sadekamppeet päälle ja kohti tuntemattomia maisemia.

Paikassa on jotain todella lumoavaa. Lammen maisema oli viikossa muuttunut kirkkaan värisestä murretun ruskean sävyiseksi. Karpaloita löytyy lammen rannalta, mutta päätimme mennä kauemmas, meille tutkimattomille alueille.

Harjulla, lammen takana.

Löytyi suo ja paljon, paljon pikkuisia ja vähän isompia kipakoita punaisia pallukoita. Meidän lisäksi.

Sydämellistä.

Ja sithän myö ryypättiin!

Lähteissä tein kotona tyrnimarjoista voimajuomaa. Sulatetut tyrnit tehosekoittimeen, valutetaan siivilän läpi ja pullotetaan. Aika paksua tavaraa tuli. Hyvä, että tuli pullosta ulos.

Siinä sitten kaverin kanssa naamaa väänneltiin ja juotiin ihan raakana. Tai no, kaksi, kolme lusikallista sokeria oli pakko laittaa yhteen lasilliseen aurinkojuomaa. Kaveri oli hurjempi, ei laittanut sokeria lain.

Korkki on lempparini. Eräs puunsorvaaja teki sen. Pyöreässä muodossa, ilman turhia koukeroita puun olemus pääsee parhaiten esiin. 

Valeskorppariin törmäsin ensimmäisen kerran vanhassa puurakennuksessa. Tein töistä lähtöä ja päivän päätteeksi pöytää järjestellessä huomio kiinnittyi pikkuiseen otukseen, joka vipelsi pöydällä. Laitoin sormen sen eteen, se peruutti! Lähempää tarkasteltuna sillä näkyi sakset. Mitä äärimmäistä, joku minirapu työpöydällä.

Vanha Maapallon Eläinkuvasto osasi kertoa, että kyseessä oli kirja- tai museoskorpioni.

Skorppareita ne eivät, nimestä huomimatta ole lainkaan, vaan hämähäkkieläimiin kuuluvia pikkuisia metsästäjiä. Ne ovat sisätiloissa hyötyeläimiä syöden pölypunkkeja ja muita pikku sittiäisiä. Jos kosteissa tiloissa näkyy näitä vekkuleita saksiveikkoja runsain määrin, se voi olla merkki talossa olevasta kosteusvauriosta.

Eilen putsailin suppilovahveroita ja ta daa! Yhden torven sisältä löytyi tarmokas, pikkuinen "maarapu". Sammalskorpioni? Suomessa valeskorpioneja on useita lajeja. Oi, kumpa tietäisi näistä enemmän.

Nauti taas.

Hirmuisella vauhdilla se lähti kulkemaan sakset tanassa piiloon. Ne ovat todella pikkuisia, muutaman millimetrin pituisia. Ne ovat jotenkin hellyyttäviä, vetävät sakset taakse päin tanaan ja peruuttavat hirmuisella kyydillä, jos kohtaavat uhkaavan esteen eli ihmisen sormen.

Vasta kuvasta huomasin, että sillä oli jotain evästä suussa.